Hyvinvointialueiden valtuustojen aloittaessa on peloteltu, että valtuutetut joutuvat pakkorakoon: rahoitus on kiinteä, mutta menot kasvavat. Sen verran on syytä lohduttaa, että sote-uudistuksen eduskuntakäsittelyssä on noteerattu tarve oikaista ensimmäisten vuosien kokemusten pohjalta hyvinvointialueiden rahoitusmallia. Tarkka seuranta on välttämätöntä ja ongelmia on ratkaistava pitkin matkaa.

Emme etukäteen voi varmuudella tietää, kuinka esimerkiksi tarveperustaisuuden arviot osuvat kohdalleen tai missä määrin eri alueilla ihmisten hakeutumisessa palveluihin tapahtuu muutoksia julkisen ja yksityisen sektorin välillä. Kun terveyspalveluissa hoidon saatavuus paranee ja yhdenvertaistuu, voi alueittain siirtyä merkittävästi asiakkaita yksityiseltä julkiselle puolelle – tai palvelujen kangerrellessa toisinpäin.

Tämän vuoksi täytyy olla valmius parantaa rahoitusmallin osuvuutta jo siirtymäkauden aikana. Riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut on ihmisten perusoikeuksina turvattava, ja siihen tarvitaan sekä oikeudenmukaista rahoitustasoa että palvelujen tehokasta tuottamista. Työnjaossa edellinen kuuluu eduskunnalle ja hallitukselle, kun taas hyvinvointialueet ovat päävastuussa jälkimmäisestä.

 Nykyisellään on esimerkiksi keskussairaaloiden ja terveyskeskusten välillä kymmenien prosenttien kustannuseroja, kun lasketaan vertailukelpoisten hoitotoimenpiteiden tai -tulosten hintoja. Vaikka olosuhteissa ja asiakasrakenteissa on eroja myös, tehostamisen varaa toimintojen organisoinnissa on.

Etukäteen määritellyn rahoituksen raameissa palvelujen kehittämisen ja laajentamisen resurssit löytyvät pitkälti juuri siitä, että virtaviivaistetaan hallintoa ja hoitoketjuja, levitetään ja sovelletaan parhaita käytäntöjä, käytetään henkilöstön osaamista työn suunnitteluun ja keskitytään olennaiseen. Vaalikeskusteluissa eniten esillä ollut sote-palvelujen toimipisteverkko ei ole mikään ensisijainen säästökohde. Tehokkaasti voidaan toimia myös tuomalla usein tarvittavat palvelut lähelle asiakkaita.

Pelastusta hyvinvointialueiden rahoitukseen ei tule lisäverottamisesta, vaikka siitä hyvätuloisten alueilla sekä vihreiden ja vasemmistoliiton vaalitavoitteissa haaveiltiin. Ansiotuloista kunta- ja valtionveron lisäsiivuksi perittävä maakuntavero ei ole ratkaisu tämän vuosikymmenen sosiaali-, terveys- ja pelastuspalvelujen rahoittamiseen.

Valtion on helpompi löytää maksukyvyn mukaan määräytyviä verotuksen kohteita esimerkiksi pääomatulojen puolelta rahoitustarpeisiin. Maakuntavero ansio- ja eläketuloihin kohdistuvana herkästi lisäisi työn verotusta ja sen tuotto alueittain vaihtelisi liiaksi. Sairastavuus ja ikääntyvä väestö osuvat samoille alueille, joilla tulotaso on selvästi alhaisempi ja kuntavero ennestään korkeampi kuin vaurailla muuttovoittoalueilla.

Aluevaltuutetuilla on edessään vastuullinen tehtävä varmistaa sosiaali-, terveys- ja pelastuspalvelujen sujuva sulautuminen yhteiseen organisaatioon ja ennen kaikkea uudistuksen mallikas toteutuminen arjen turvallisina palveluina. Onnea matkaan!

Johannes Koskinen

10.2.2022 Itä-Häme

Artikkelikuva: SDP:n kuvapankki